Tänään (24.11.2019) päättyy lasten oikeuksien viikko ja alkaa omaishoitajien viikko. Myös minä olen omaishoitaja. En vanhemmilleni tai puolisolleni, vaan omille lapsilleni. Omaishoitajien tasavertaisuudessa monessa asiassa on vielä parannettavaa... Mutta tänään en halua kirjoittaa siitä. Tänään oli nimittäin nuorimmaisen omaishoidettavan 13. syntymäpäivä ja haluan kiinnittää huomion häneen.
Hämeenlinnassa on hieno perinne. Kaupungin päättävät elimet kutsuu kaikki 6. luokkalaiset Itsenäisyyspäivän juhlaan Verkatehtaalle. Jokainen alakoulunsa päättävä pääsee siis juhlimaan kaupungin johdon kanssa Itsenäisyyspäivää. Myös minun poikani tasavertaisena muiden kanssa ja olen erittäin onnellinen siitä. Samaan aikaan tiedostan, että lapselleni se on kova ponnistus. Kättelemiset vieraiden ihmisten kanssa, kova meteli, paljon lapsia, kaikki ovat iholla kiinni, äkillisiä tilanteita ennalta arvaamattomasti, toisaalta tönivät suuntaan ja toiseen. Lapsellani on aistituntohäiriöitä ja muitakin pulmia esim. äkillisten kovien äänien siedossa. Kotona teemme kaikkemme, että lapseni on valmis tähän. Mutta sitten ne vaatteet... Pitäisi olla suorat housut, kauluspaidat ja siistit kengät, juhlava ja edustava... Ahdistava, pakotettu ja puristava. Kangas hiertää iholla ja saa olon epämukavaksi. Näin ollen, kotona tehtiin päätös, että juhlaan puetaan pehmeää kangasta olevat farkut, kauluspaita joka on yhdessä valittu sopivalla materiaalilla ja kävelykengät, jotka on mukavaksi todettu. Tehtiin siis kompromissi, jotta yksi stressikuppia kuormittava tekijä olisi hallinnassa. Laitamme myös korvatulpat pojalle mukaan tarvetta varten, tästäkin sovittiin. Koitettiin miettiä, missä olisi rauhallisempi paikka, jos sellaista tarvitaan hetken hengähdystä tarvitessa. Ja voiko tilaisuudesta poistua hetkellisesti ulos, jos sitä tarvitsee. Etsimme keinoja, miten purkaa kuormitusta ja ennalta valmistamme poikaa koitokseen samalla. Poika odottaa tilaisuutta innolla, siitä huolimatta jännitys ja pelkokin kalvaa. Hänellä on pelko olla erilainen, koska hänellä ei ole pukua päällä, niinkuin muilla. Pelko tulla taas kerran kiusatuksi, haukutuksi ja kokea itsensä toisarvoiseksi. Pelko olla jotain vähemmän kuin kaikki muut. Tämä pelko musertaa myös äidin sydämen. Itsenäisyyspäivää pitää ja tulee kunnioittaa sen ansaitsemalla tavalla. Toisaalta on tärkeää myös ymmärtää, että minun lapseni arvostusta itsenäisyyttämme kohtaan ei vähennä se miten hän pukeutuu, vaan päinvastoin. Hän haluaa liittyä juhlaan, kokeakseen samanarvoisuutta ja kunnioittaakseen itsenäisyyttämme. Annammehan siis hänellekkin oikeuden tähän siinä missä muillekkin. Ilman toiseuden tunnetta, ilman tunnetta vähempiarvoisuudesta ja ilman pelkoa tulla torjutuksi. Kiitos!