Lasten ja Nuorten omaishoidosta puhutaan lähinnä vain sen omissa piireissä, kukaan muu ei oikeastaan asiaan ota kantaa millään tavalla. Media on hiljaa, edes eduskunnassa ei omaishoitoa sivuta missään keskusteluissa. Kaikkialla kohistaan vanhusten hoidosta ja ikäihmisten omaishoidosta, mutta lapsiin ja nuoriin ei viitata millään tapaa. Korona jätti lasten omaishoitajat (toki kunnasta riippuen) kokonaan omilleen. Toisissa kunnissa koronan ajaksi omaishoitajat saivat suoraan korotuksen ja heille soitettiin kotiin, että korotus on myönnetty. Toisissa kunnissa taasen vammaispalvelut ei löytäneet edes omaishoitajien puhelinnumeroa mihin soittaa, vaan kaikki piti ottaa selvää itse... kuten yleensäkin. Yleisesti ottaen lasten ja nuorten omaishoitajat ovat melko yksin ja kaikki tulee selvittää itse. Palveluneuvonta ja -ohjaus ovat puutteellisia ja hakemukset raskaita, eivätkä perheet useinkaan osaa tai jaksa selvittää kaikkia oikeuksiaan ja sen jälkeen vielä taistella niiden saamiseksi. Psyykkisesti oirehtivien lasten vanhemmat eivät useinkaan saa edes omaishoidontukea, koska lapsillaan ei ole neurologisia pulmia. Usein kuitenkin neurologisten lasten vanhemmat, kenellä pulmat ovat jopa vähäisempiä, kuin psyykkisesti oirehtivalla saavat omaishoidontuen. Molemmat puolet huomioiden ja omasta kokemuksesta voin sanoa, että psyykkiset pulmat ovat kuitenkin perheessä monesti monta kertaa kuormittavempia, kuin neurologiset.
Monilapsisissa perheissä ja moniongelmaisissa perheissä pulmaksi muodostuu usein se, että lapset eivät yksilöinä varsinaisesti välttämättä ole oikeutettuja omaishoidontukeen. Mutta tarve siihen muodostuu lasten asuessa saman katon alla. Näissä tilanteissa kuitenkin, koska omaishoidontukeen ei huomioida perhetilannetta, vaan lapset luukutettuina yksilöinä, perhe jää ilman tukea. Äsken kuvaamaani tilannetta jatkaaksieni moniongelmaisissa perheissä saattaa vaihtoehtoisesti tulla täysin perheestä riippumattomia ongelmia. Varsinkin, jos perheellä on niin lastensuojelun, kuin vammaispalveluiden asiakkuus. Vammaispalvelut kun katsovat, että lastensuojelu on ensisijainen palvelun tarjoaja ja lastensuojelu taas vammaispalveluiden olevan ensisijainen. Näin ollen perhe putoaa palveluiden maksusta tappelevien tahojen väliin, saamatta minkäänlaista apua.
Omaishoitajien tila yleisesti ei ole niin kovin mainittava tai hyvä, palkkiot ovat pieniä ja oikeuksista puhutaan yleisesti huonosti. Osassa kaupungeissa omaishoitajat saavat esim. uimahalli kortteja tai muuta vastaavaa kaupungin myöntämänä, mikä on hyvinvoinnin kannalta todella tärkeä tuki ja vammaiskortti takaa pääsyn lapsen/nuoren kanssa avustajana esim. linja-autoon. Kaikkialla näin ei kuitenkaan ole ja tukioikeuksia pimitetään rahansäästön toivossa. Itse henkilökohtaisesti kuulin mm. vaaterahasta (mihin minulla olisi pitänyt olla oikeus) n. 5 vuotta myöhässä ja vammaistuesta kelan kautta saatava rahallinen tuki lapsen ylimääräisiin menoihin (lääke, terapiat jne.) vasta keskimmäisen poikani täytettyä 7 vuotta, eli 3 vuotta sen jälkeen, kun oikeus siihen oli alkanut.
Suomessa on laki omaishoidosta, mitä luetaan kunnasta riippuen hyvin eri tavoin. Oikeuslaitokset nostavat usein kädet pystyyn ja ilmoittavat, että koska kunta saa päättää, he eivät voi mitään asioille... Vaikka lakia hieman kierrettäisiinkin. Suomessa tarvitaan säädökset omaishoidolle (lapsille ja nuorille sekä aikuisten omaishoitajille, molemmille omansa), jotta voidaan takaa kaikille omaishoitajille samat oikeudet ja lähtökohdat, sekä tieto oikeuksistaan. Sama ihminen ei saa istua rahakirstun kannen päällä ja ohjailla palveluneuvontaa. Vanhemmille tarvitsee antaa tietopalveluista ja apua niiden hakemiseen ennakkoluulottomasti, eikä niin, että sosiaalityöntekijä sanoo jo kysyttäessa, että "Ei tämä koske teitä. / Ei teillä ole oikeutta tähän."