Noin kaksi vuotta sitten kirjoitin juttua perheemme kouluväkivallan uhriksi joutumisen historiasta, missä pääosassa oli nuorimmainen poikani itsemurhayrityksen kautta 2017 syksyllä.
Jutun voit lukea halutessasi täältä: https://satukheinonen.wixsite.com/satuheinonen/post/2017/10/12/koulukiusaaminen-tappaa-hiljaa-sis%C3%A4lt%C3%A4
Nyt siitä on pian kulunut kaksi vuotta ja lupasin jossain vaiheessa kirjotella meidän pojan kuulumisista. Se aika on nyt. Tällä hetkellä pojalla on terapiat edelleen käynnissä tapahtumien vuoksi ja poika saa traumaperäisiä kuormittumiskohtauksia koulussa, jotka johtavat poikani väkivaltaiseen reagointiin esim. kun muita kiusataan tai hän kokee jonkun tulevan kiusatuksi. Tällöin väkivaltaiset kohtaukset kohdistuvat lähinnä siihen henkilöön, joka poikani kokee ns. kiusaajaksi. Menneen kahden vuoden aikana pojalle on myös diagnosoitu paniikkihäiriö. Itsetuhoiset puheet ja ajatukset ovat päättyneet, mutta itsetunnon pulmien kanssa taistelemme edelleen päivittäin. Ja koulu kuormittaa paikkana hurjasti, vaikka fyysisesti poika ei opiskele enää samassa koulussa. Poikani omin sanoin hänen kokemuksiaan kuvaten: "Äiti, minua on kiusattu niin paljon, että minusta on tullut kiusaaja." Toki en tiedä missä olisimme nyt, jos meidän terapian aloitus olisi toiminut niinkuin piti. Pojan terapia alkoi heti meidän sairaalasta päästyämme normaaliin elämään kiinni. Terapia kesti n. 5-6kk, kunnes terapeutti päätti siirtyä muihin tehtäviin ja urallaan eteenpäin. Sen jälkeen poikani oli ilman terapeuttia n. 6 kuukautta, ennenkun sen jälkeen vasta löysimme terapeutin, joka pystyy nyt vihdoin tekemään sitä arvokasta työtä lapseni hyvinvoinnin eteen ja parissa. Olimme toki KELAn kilpailutuksen vuoksi taas jo kertaalleen vaarassa menettää tämänkin terapeutin. Onneksi niin ei kuitenkaan käynyt ja terapiaa voitiin jatkaa. Nyt pojan siirtyessä hiljoksiin nuorisopsykiatrian hoitoon ja vuoden yhtäjaksoisen terapian jälkeen, olen vihdoin voinut viimeisen vuoden ajan hieman hengähtää ja toisaalta keskittyä lapseni tukemiseen niin pitkälle, kuin hän sitä tarvitsee. Olen erittäin onnellinen siitä!
Tiemme ei toki ole tämän asian kanssa vielä ohi, eikä käyty läpi, mutta se on alussa ja menossa parempaan suuntaan ainakin nyt. *koputtaa puuta* Olen onnellinen, että lapseni voi paremmin ja sain pitää hänet rinnallani toistaiseksi. Näen hänellä hyvän tulevaisuuden ja suuren tarkoituksen edessään.
"Takana pimeys ja menneisyys, edessä valo ja toivo, keskellä pimeydestä nouseva lapsi pitämässä elämän liekkiä käsissään!"
"Yksinäinen liekki hiipuu hiljalleen, ihminen on luotu toisten yhteyteen. Yhdessä me voimme roihun sytyttää,
valaisemaan yötä, synkkää ikävää. Kirkkaammaksi kasvaa loimu nuotion,
halkoja kun siinä sylillinen on. Yhdessä me voimme tehdä ihmeitä. Hiipunutkin liekki syttyy hetkessä. -Anna-Mari Kaskinen-
Kaikkia tukenamme olleita ja olevia kiittäen: Satu Heinonen Aiheesta tehtiin myös haastattelu Kodin kuvalehteen. Jutun voi lukea täältä: https://www.digilehdet.fi/kodinkuvalehti/88f66a33-592e-4684-a8cf-5d8dbe1a6137​