Sairastaessa alaikästen lasten armoilla

Vuoden alkua kaikille, nyt toki mennään jo toukokuuta... Mutta, Kyllä minun vuoteni on vasta alkamassa! Miksi? Koska olen ollut sairaana flunssassa vuoden enismmäiset 8 viikkoa, jonka aikana kahdesti antibiootti-kuurilla. Ensin keuhkokuumeen vuoksi ja nyt vielä astmaatikon keuhkoputkentulehduksen ja poskiontelotulehduksen vuoksi. Se että olin kipeä, ei toki ole mikään blogin aihe, mutta miettikääpä tilannetta, kun kerron olevani yksin lasten kanssa ja omaishoitaja.

Minulla asuu siis kotona kaksi alaikäistä erityisen tuen tarpeen nuorta ja sairastaessani koko perheemme hyvinvointi on heidän kontollaan. Minulla toki on vanhemmat lähellä, mutta hekin olivat kipeinä, varsinkin isäni, joka on tällaisissa tilanteissa ollut aina perheemme tuki ja turva. Vanhempi noista kotona asuvista hoisi kauppareissut (ja voi kuinka ylpeä olen pojastani mitä kaikkea tänä aikana hän on oppinutkaan <3 ). Ruokana syötiin mitä saatiin raavittua millon mistäkin kasaan ja mitä poika muisti listasta tuoda kaupasta. Asunto on toki rähjääntyi ja oli siivoton... Ja nyt kun olen jo paremmassa kunnossa, on ollut valtava työ saada se taas kuntoon. Nuorimmaisen terapeutti kävi kotona käynneillä (vähän ehkä tsekkaamassa minunkin kuntoani, vaikka ei työnkuvaansa kuulukkaan).

Tästä kaikesta huolimatta pahimpina sairaspäivinä perheemme ei olisi selvinnyt ilman noita kahta erityistä nuorta, jotka ovat lämmittäneet ruoat mikrossa ja syöneet. Mutta lämmittäneet myös minulle ruokani, tuoneet juotavaa ja lääkkeitä, taluttaneet huimauksen keskellä äitiään vessaan ja hoitaneet, mikä ei ole heidän tehtävänsä alaikäisinä. En olisi ikinä selvinnyt tuosta alkuvuodesta ilman lapsiani. En kirjoita tätä kirjoitusta siksi, että haluaisin valittaa tai narista sairastamisestani... Vaan siksi, että olen tolkuttoman ylpeä omista lapsistani ja kuinka he asiat tuolloin hoisivat. <3 Toisaalta myös tolkuttoman huolissani niistä yksin olevista vanhemmista, joilla ei vastaavaa tukiverkkoa tai mahdollisuutta ole... Tai vaikka lapset ovat huomattavasti pienempiä kuin minun.

Minun lapseni ymmärsivät ja pystyivät, mutta miten se äiti tai isä, joka on yksin kotona pienten lasten kanssa. Hänellä ei ole vaihtoehtoa sairastaa, koska lapset tarvitsevat jatkuvaa hoivaa ja huolenpitoa. Yhteiskunnalta puuttuu kunnon tukirakenteet ja vanhemmat eivät tiedä mihin voisi olla yhteydessä avun saamikseksi. Terveyskeskukset eivät suosittele ottamaan yhteyttä mihinkään, sieltä tarjotaan vain äidille tai isälle sairaslomaa töistä. Koko perheen tilannetta ei huomioida. Olisiko tässä taas yksi asia mihin voisimme jatkossa tarttua paremmin?Mitä voisimme jatkossa yhdessä tehdä toisin? Miten saamme avun sinne missä sitä tarvitaan, ettei lapset olisi vanhemman sairastellessa heitteillä ja vanhempi saisi toipua ja olisi taas nopeammin jalkeilla ja hoitamassa perhettään?