Menneisyyden leimaama

Lastensuojelu kärsii ikuisesta tabusta vanhoilta ajoilta. Vaikka lastensuojelun tarkoitus ei ole enää viedä lapsia, on se edelleenkin pelkona ihmisten mielissä. Ainakin aina, kun puhutaan lastensuojeluilmoituksen tekemisestä. Se pelästyttää ja pelottaa, vaikkakin toiminta on aika radikaalisti muuttunut. Miksi näin? Suurin syy siihen on varmasti se, että edelleen vaikka lastensuojelun tehtävä on tukea perheitä vanhemmuudessa, on heillä myös mahdollisuus vaikuttaa perhedynamiikkaan ja ottaa lapset huostaan perheiltä. Toisaalta nykypäivän uutiset mitä lastensuojelun päätöksistä kylvetään ei asiaa helpota millään tapaa, mutta on tämän tabuun ylläpysymiseen muitakin syitä.

Ajattelen asiaa oman perheeni kautta. Itse olen ollut monta vuotta lastensuojelun asiakas lapsieni kanssa. Erityisen tuen tarpeen lapset ja oma taustani nuoruudesta/lapsuudesta vaikutti perheeseen ja kykyyni hoitaa lapsiani itsenäisesti. Sitä tuki pulmallinen avioliittoni. Tiesin sen itsekkin, joten hain perheelleni apua lastensuojelusta. Varttuessani ja oikeanlaista tukea saaneena vuosien lastensuojelun asiakkaana roikkumisen jälkeen tilanne muuttui. Marraskuussa 2015 pystyttiin vihdoin lastensuojelun asiakkuus lopettamaan. Itse luulin, että tämä tilanne oli käänne perheellemme, olin vihdoin riittävän hyvä vanhemmaksi... Mutta mitä vielä, sen jälkeen olen saanut jo neljästi todistaa palvelutarpeen arvioinnin kautta olevani tarpeeksi hyvä vanhempi lapsilleni. Parhaimmillaan meille on ehdotettu palvelutarpeen arviointia uudelleen vajaa kaksi kuukautta sen jälkeen, kun edellinen oli juuri päättynyt. Tässä tapauksessa sentään kysyttiin omaa mielipidettä, että pitäisikö tuo arvio tehdä. Kaikki nämä ilmoitukset on tehtailtu virkamiesten toimesta ja sillä hetkellä tottakai kuormittavat perhettä entisestään.

Tätä kautta väkisinkin mieleen tulee, kuinka lastensuojelu tuntuu pelastavan nykypäivänä jopa psykiatrista hoitoa tarvitsevan lapsen, joka on selkeästi asiantuntevan lääkärin hoidon tarpeessa. Kuinka vammaispalveluiden asiakkaaksi kuuluvia perheitä siirretään ja lähetetään lastensuojelun puolelle, kun vammaispalveluilla ei ole haluja tai resursseja auttaa selkeästi heidän alueelleen kuuluvia lapsia/nuoria perheineen.

Sen lisäksi se saa miettimään, että kuinka meillä virkamiehet luottavat toistensa tekemiin arvioihin ja päätöksiin?

Alkujaanhan tämä kaikki on lähtöisin surullisen kuuluisasta Vilja-Erikan tapauksesta. Mutta tässä kohtaa sen sijaan, että olisi korjattu ne virheet mitä systeemissä oli ja on edelleen. Tehtiinkin kaikista työntekijöistä aivottomia ja vanhemmista syyllisiä kyseiseen tapaukseen.

EI AINA OLE KYSE VAIN LASTENSUOJELUSTA

Menneisyyden leima voi seurata muustakin kuin lastensuojelun asiakkuudesta.. Pohditaan vaikka vuokrakohteiden isännöitsijöitä. Jos perheessäni on ollessani nuorempi ollut tarvetta lastensuojelun palveluille on varmaan sanomattakin selvää, että on meillä ollut myös hankaluuksia isännöitsijän kanssa.

Jos pohtii omia toimia 18-20 vuotta sitten, niin nykypäivään niillä on ero kuin yöllä ja päivällä. Siitä huolimatta kuulen huomautuksia edelleen omista virheistäni. Sen lisäksi minulle huomautellaan, kuinka lapseni eivät ole välttämättä aina hiljaisimmasta päästä ja näiden vuoksi minulle esim. ei voi vuokrata tiettyjä asuntoja tai niitä voidaan vuokrata minulle tietyillä ehdoilla, mitkä rajoittavat mm. asumismukavuuttamme.

Näihin syytteisiin kuitenkaan sen jälkeen, kun lapset ovat aloittaneet koulun ei ole juuri ollut syytä. Kukaan ei ole tehnyt valituksia toiminnastamme ottamatta lukuun neljä vuotta sitten valituksia tehtaillutta naapuria, jonka vainoamisen vuoksi jouduimme muuttamaan asunnostamme... Hän kun kävi ilmoitustehtailun lisäksi aikuisena ihmisenä työvuoroonsa lähteissä 4-5 aikaan yöllä pimpottelemassa meidän ovikelloamme. Tämä naapurin toiminta meinasi saada meille aikaan häädön asunnostamme ja viedä mahdollisuuden muuttaa uuteen. Isännöitsijä antoi kuitenkin luvan muutolle tietyin edellytyksin, se tuntui epäreilulle, mutta onneksi pääsimme sieltä pois. Tuo isännöitsijämme joutui toki pari vuotta muuton jälkeen toteamaan, että taisi nuo ilmoittelut olla asiattomia. Siitä huolimatta monessa kohtaa menneet vaikuttavat perheemme asioihin. Onneksi ihmiset ja heidän toimenkuvansa muuttuvat ja sitä kautta pääsimme taas samalle viivalle muiden vuokralaisten kanssa.

Mietitään sitten vähän ulkopuolelta asioita. Ja pohditaan vaikka alkoholiperhettä, mistä on viety lapset liiallisen alkoholin käytön vuoksi. Vanhemmat ovat kuitenkin kuntoutuneet ja lastensuojelu niin vakuuttunut asiasta, että lapsien palauttamista vanhemmille aletaan suunnittelemaan ja toteuttamaan. Perhe tarvitsee siis suuremman asunnon. Tuon asunnon saaminen on kuitenkin, jos ei ihan mahdotonta, niin ainakin kohtuuttoman vaikeaa aikaisempien ongelmien vuoksi. Eikö isännöitsijä voi luottaa lastensuojeluun, joka on lapsia palauttamassa perheelle? Vai miksi he hankaloittavat perheen muuttoa yhteen menneiden varjolla?

YHTEENVETONA VOISI TODETA, ETTÄ...

Kaikkia näitä tilanteita edistää muutos perheen tilanteessa. Perheen tilanne on muuttunut radikaalisti parempaan suuntaan ja viranomainen on todennut tai jollain muulla tapaa heille todistettu, ettei vanhat asiat ole enää relevantteja.

Näitä tilanteita itse nähdessä ja kokiessa voi vain todeta, miten on varsin hienoa, että viranomainen/virkamies luottaa toisen viranomaisen ammattitaitoon ja osaamiseen näinkin edistyksellisessä maassa kuin Suomi. Meidän viranomaisten ja virkamiesten ammattitaito on huipussaan, mutta luottamus toiseen virkamieheen rypee pohjamudissa... Ja ennen kaikkea tämä ei ainakaan paranna asiakkaiden luottamusta viranomais- tai muihin päättäviin tahoihin. Kun ihminen tuomitaan "typeryyksistään", menneisyydestään tai esim. lastensa erityisyyden vuoksi vuosiksi ja taas vuosiksi, sen lisäksi muutoksen todistaminen on tehty lähes mahdottomaksi. Voidaan vaan pohtia onko kyse jo viranomaisten tekemästä vainoamisesta?

Minua syytettiin aikanaan lasteni luukuttamisesta erityisyyden perusteella tiettyihin laatikkoihin. Mistä tässä sitten on kyse, jos ei minun luukuttamisesta tiettyyn kastiin menneisyyteni perusteella? Kerran syyllinen on aina syyllinen, vaikka pystyisikin todistamaan syyttömyytensä?

Mutta mitä ihmettä tälle tilanteelle voisi tehdä? Miten parantaa tilannetta? Miten palauttaa luottamus yhteiskunnan palveluihin ja virkamiesten ymv. päätöksiin? Miten poistaa pelko ja tabu lastensuojelun toiminnasta? Ja ennen kaikkea miten saada ammattilainen luottamaan toisen ammattilaisen sanaan ja saada kuvauksia vastaava toiminta loppumaan?