Tasapainottelun alueena vanhemmuus

Vanhemmuus on aiheena varmasti se kaikista eniten ammattilaisten ja median keskuudessa keskustelua herättävä aihealue. Jatkuvasti saamme lukea lehdistä millaista on hyvä vanhemmuus ja miten hyvää vanhemmuutta toteutetaan sekä miten juuri minun tarvitsee lapseni kasvattaa. Jokainen ammattilainen on oikeassa, koska näin asioiden kuuluu mennä, hehän ovat eniten alaansa opiskelleita ja tietävät mikä on lapsille parhaaksi. Paitsi että, yhtä oikeaa mallia ei ole ja kaikkea ei voi toteuttaa.

He kertovat meille:

Kuinka paljon lapsen tarvitsee harrastaa viikossa.

Mitä on harrastaminen ja mitä se ei taas ole.

Voiko harrastamisen korvaa vain ulkoilulla.

Mitä lapsen pitäisi syödä ja monestikko päivässä.

Onko esim. musiikin soittaminen kotona harrastamista.

Voiko lapsia kutsua tytöiksi ja pojiksi, vai pitääkö heitä kutsua lapsiksi.

Kuinka paljon viikkoon tarvitaan ulkoilua. Mikä on unen määrän tarve missäkin elämänvaiheessa.

Entä sosiaaliset kontaktit, montako kaveria on sopiva määrä. Miten videopelien pelaamiset, ikärajoineen, entä ruutuaika.

Ja miten käyttäydytään sosiaalisen median kanssa ja opetetaan lasta oikein käyttämään tuota hienoa, mutta vaarallista työkalua.

Vahditko lastasi tarpeelsi sosiaalisen median käytössä ja siinä mitä hän siellä tekee.

Voiko tytöt käyttää sinisiä sukkia tai poika vaaleanpunaista paitaa.

Mitä lapsen pitäisi hallita ja osata missäkin ikävaiheessa.

... puhtaat ja ehjät vaatteet, mikä on trendin mukaista ja mikä ei, miten puet lapsesi, lasten puhtaus, hiukset, koulunkäynti ja läksyt, työt, siivous, kodinhoito, ruoka, raha-asiat jne jne.

Joko vanhemmuus tuntuu suorittamiselta? Jos ei, niin noiden juttujen lukemisen jälkeen varmasti tuntuu!

MITÄS SITTEN, KUN KAIKKI EI MENEKKÄÄN KUTEN ON SUUNNITELTU?

Mutta mitäs sitten, kun siihen laitetaan vielä muutama viranomaistaho mukaan? Lapsi saa esimerkiksi diagnoosin, eikä kykenekkään siihen normaliuden ahtaaseen laatikkoon itseään asettamaan yhteiskunnan vaatimusten mukaan.

Siihen asti sinä olet ollut perheen pää, päättänyt itse miten arkenne sujuu ja mitä milloinkin tehdään. Noin 1 tunnin aikana sinusta tuleekin "vain se vanhempi" äiti tai isä. Yht'äkkiä istut parhaimmillaan 11 ammattilaisen kanssa samassa kokoushuoneessa pohtimassa ja kuuntelemassa mikä on parasta juuri sinun lapsellesi. AMMATTILAISET kävelevät kotiisi ohjaamaan sinua vanhemmuudessasi, kodistasi tulee julkinen ja vapaa paikka ammattilaisille... heidän työpaikkansa. Arkeen rinnalle tulee terapiat ja byrokratia määrittelee paperitöiden kautta sen mihin sinulla ja lapsellasi on oikeus vai onko. Tuntuu, että yht'äkkiä kaikki osaavat ja tietävät sinua paremmin. Juurihan me istuimme taas siinä samaisessa hoitosuunnitelmapalaverissa ja he kertoivat minulle mikä on parasta juuri minun lapselleni.

Siihen kun lisätään se vellova tunne sisälläni. Mikä tunne? Mitä minä tunnen? Häpeä? Pelko? Tietämättömyys?

Minun lapseni, se on juuri riistetty minulta... Se tuttu viety pois ja tuotu täysin vieras lapsi tilalle, ja nyt minun pitäisi rakastaa ja hoivata häntä yhtälailla kuin sitä edellistä, sitä omaani. Mutta missä hän on? Kuka hänet vei? Voisiko joku palauttaa hänet? Enhän minä edes irrottanut silmiäni tuosta lapsesta ja silti kävi näin. Yhtäaikaa toki ymmärrän ja tiedostan, että lapsi on se sama lapsi. Katson häntä nyt vain erilaisin silmin. Soimaan itseäni, että tunnen näin, mutta en voi tunteilleni mitään... Ne valtaavat kaiken vapaan aikani.

Jossain vaiheessa ajatukset palaavat. He sanoivat, ettei lapseni tulisi koskaan paraneen. Hän tulee aina olemaan se sama lapsi, kuin tähänkin asti. Päivät kuluu, viikot vierii, istun illat itkien lapseni sängyn vieressä ja päivät yritän suoriutua ja suorittaa "todellisuutta"... sitä "normaalia" elämää. Ajankulu on hämärää ja päivät valuvat eräänlaisessa sumussa. En edes illalla enää muista mitä kaikkea olen päivän aikana tehnyt. Noh, se pakollinen terapia ja lääkärikäynti tuli selvittyä, lapsen hampaatkin tarkastettua, lapsi on kylvetetty... Olen siis suoriutunut taas kai ihan ok tästä päivästä.

Mutta entäs minä? En muista olenko syönyt tai koska olen viimeksi syönyt, kävinkö aamulla suihkussa, mahdoinko laittaa sen perheen rahahakemuksen ja olikohan siinä nyt kaikki paperit? Pää on sekaisin, olen väsynyt, kerkeen tarkastaan ne ehkä huomenna. Ja aamulla unohdan taas.

Muutamien viikkojen päästä se vasta alkaa: Vammaispalveluhakemus, vammaistukihakemus, matkakuluhakemus, sopeutumisvalmennushakemus, kuntoutushakemus, lääkäriltä lausunto B ja C kelaan hakemusten tueksi. Mukaan liitän niihin myös epikriisit, jotka toimitan myös terapeutille, päiväkotiin/kouluun ja vammaispalveluille. Pyydän terapeutilta lausunnon kelaan ja toimitan sen myös koululle/päiväkodille ja sairaalalle. Pyydän koululta/päiväkodilta lausunnon sairaalalle ja toimitan sen myös kelaan sekä terapeutille. Kaikkien tarvitsee tietää missä mennään, sekä tietysti nämä jokainen lausunto myös vammaispalveluille ja lastensuojelullekkin... Missä vaiheessa se lastensuojelukin tähän jo mukaan tuli... Äläkä vaan unohda kutsua kaikkia näitä tahoja taas seuraavaan hoitosuunnitelmapalaveriin sairaalalle. Ai niin, se HOJKS koululla/VASU päiväkodilla, siellä terveydenhoitaja, (koulupsykologi), avustajat/hoitajat ja opettaja/erityislastentarhanopettaja. Ainoa joka jotain tietää taitaa olla se opettaja ja ehkä avustaja, joten soitanpa muut tahot läpi ja huolehdin, että hekin tietävät asiat ennen paikalle tuloa.

Samaan aikaan aivot janoavat tietoa... Mitä tämä oikein tarkoittaa? F83 monimuotoinen kehityshäiriö... Lääkärin sanat kaikuvat korvissa, "Lapsesi ei ole vammainen, mutta Autismi ei ole diagnoosina riittävä kuvaamaan näin laajoja pulmia". Mutta vastahan he viime vuonna sanoivat, ettei kohta tarvitsisi enää tulla tänne, tämä olisi viimeinen kerta. Hetken päästä toinen lääkäri, "Emme saaneet selkeää tulosta, joten emme voi asettaa älyllisen kehitysvammaisuuden diagnoosia". Sanat kumisevat kuin tyhjyyteen, kaikki on sekavaa ja epäselvää. Päässä velloo ajatuksia omasta paikasta tässä yhteiskunnassa... Kuka minä olen? Mikä on minun roolini tässä vanhemmuuden sekavassa suossa? Kuka on minun puolellani? Enkö ikinä tule selviämään tästä yksin? Miksi muut pystyvät, mutta minä en? Miksi juuri minulle piti käydä näin, miksi meille?

EPÄREALISTISUUDESTA TODELLISUUTEEN

Kyllä, pikkuhiljaa se pää siitä selkesi ja oma roolikin vanhempana löytyi. Nyt vuosien jälkeen tasapainottelun ajatukset vie taas ne samat arkiset huolet, josko kuitenkin vähän eri tavalla. Mikä lasketaan harrastukseksi? Mikä sopii lapseni harrastukseski? Mitä he haluaisivat harrastaa? Onko väliä onko karkkipaperin roska taskussa vai roskissa, kuhan se ei ole maassa? Onko merkitystä miten lapsi sitoo kengännauhat, kuhan ne menevät kiinni? Onko viikossa tarpeeksi ulkoiluja ja entä ne sosiaaliset suhteet, ruutuaika ja somen käyttö? Paperitöistä on tullut osa arkea, lastensuojelu on jätetty taakse. Olen taas tarpeeksi hyvä ja riittävä vanhempana. Teen itse perhettämme koskevat päätökset! Toiminnanohjauskuvat rytmittävät arkea lapsilleni. Koulua käydään pien- ja erityisryhmissä, mutta käydään ihan niinkuin muutkin lapset ja vammaispalvelut ovat osana elämää. Edelleen kotini on julkinen työpaikka, mutta nyt minun kontrollin alla. Olen omaishoitajana kotona, arkeni täyttää lapset, unohtamatta omaa hyvinvointiani. Loppujenlopuksi, jos minä en pysty ja jaksa, kuka ottaa paikkani... Siitä mikä aluksi tuntui kaoottiselta tuli meidän perheen normaalia arkea. Se ottaa paljon, mutta antaa enemmän. Ja kyllä, luen taas niitä lehtiä, jotta osaisin kasvattaa lapsiani ammattilaisten mukaan "oikein". :D