Mä pureudun ensimmäisessä aiheessani aika suureen ja kasvavaan ongelmaan nimeltä koulukiusaaminen.
Olen itse aikoinani ollut koulukiusaamisen uhri monet vuodet. Haukuttiin läskiksi ja rillipääksi, vietiin tavaroita ja heiteltiin koulun katolle, hakattiin harpilla selkä täyteen reikiä, aina valittiin viimeisenä liikunnassa joukkueita jaettaessa, suljettiin ulos tyttöporukoista ja vapaa-aikana pidettiin näennäisesti kaverina vanhempien ollessa paikalla. Kiusaamisen johdosta sairastunut psyko-somaattiseen oirekuvaan ja käynyt psykologilla vuosia sen vuoksi. Sillon kiusaamiseen ei vielä juurikaan puututtu edes koulussa. Nykypäivänä siis pitäisi jo tietää paremmin ja olla keinoja asiaan puuttumiseen "Kiva koulu"-hankkeista lähtien.
MUTTA MITÄ JOS SE KIVA KOULU, EI OLEKKAAN KIVA KOULU?
Itsellä on siis kolme poikaa, jotka ovat kaikki aikoinaan jäänneet jonkin asteisen koulukiusaamisen uhreiksi. Vanhimmaista pojistani haukuttiin ja hänen koulutavaroitaa vietiin, sekä heiteltiin koulun katolle. Kiitos sillon 2000 luvun alussa juuri alkaneen poliisin Ankkuri-toiminnan tuo kiusaaminen saatiin kuriin... Kunnes eräänä päivänä nämä samaiset kaverit tulivat meidän pihaamme nykyisen keskimmäisen ja vanhimmaisen poikani ollessa ulkona keskenään ja pahoinpitelivät lapseni omassa kotipihassaa. Heittelivät kivillä, työnsivät ruusupensaisiin piikkejen keskelle ja virtasivat lasten pipoihin. Poliisin avulla toki asiat saatiin sittemmin loppumaan, mutta vanhimmaiselle pojalleni se oli liikaa. Poika sairastui keskivaikeaan masennukseen itsetuhosin ajatuksin ja joutui vuosien psykiatriseen hoitokierteeseen. Jo silloin tuntui, että elämä oli epäreilua ja pienten lasten maailma on todella julma...
SITÄ MITÄ TOINEN KOKEE EI TULE VÄHÄTELLÄ! JA AINA EI AIKUISETKAAN OSAA TOIMIA OIKEIN. Vain kokemus kiusatuksi tulemisesta riittää... Muutamia vuosia eteenpäin siirtyi myös keskimmäinen poikani koulumaailmaan. Lapsellani oli tuolloin jo diagnoosi F83 laaja-alainen kehityshäiriö. Koska lapsellani oli väärä koulupaikka ja opetusmuoto, käyttäytyi poika koulussa epäsovinnaisesti... Makoili pitkin koulun käytäviä, karkaili koulusta, kieltäytyi tekemästä jne. Mutta se mikä pöyristytti minua vanhempana, oli pojan silloisen opettajan käytös... Hän mietti keskellä käytävää muiden aikuisten ja lasten kuullen kovaan ääneen miten mahtaa pärjätä retkellä poikani ollessa ryhmässä mukana. Haukkui meille vanhemmille lastamme pähkähulluksi ja seinähulluksi sekä siitä johtuen, että lapsemme makoili lattialla kieltäytyen yhteistyöstä daignosoi lapsellemme diabeteksen, jota sitten tutkittaessa aiheutti lapsellemme piikkikammon aistiyliherkkyyksien vuoksi.
Poikamme vaihtoi sittemmin koulua K-HKS:n psykiatrian lausunnolla ja saadessaan oikean opetusmuodon kaikki vastaavat ongelmat väistyivät tieltämme. Kuitenkaan kokemus kiusatuksi tulemisesta ei, koska lapseni ymmärsi sosiaalisia tilanteita väärin ja vaikka kaverit halusivatkin vain leikkiä kanssaan, koki poika edelleen tulevansa kiusatuksi. Koska tuota kokemusta vähäteltiin sillon (pakko myöntää osittain myös omasta toimestani) reagoi poika siihen viemällä kotoo salaa puukon kouluun ja uhkaillen sillä näitä "kiusaajia". Kahdeksan viikon sairaalajakson yhteydessä todettiin samalla pojalla masentuneisuutta ja, että kolme vuotta hän oli ollut väärillä diagnooseilla ja syönyt vääriä lääkkeitä. Mahtoiko tässä olla syy tietysti myös kiusatuksi tulemisen kokemuksiin osaltaan? Kuka tietää!
EI KAHTA ILMAN KOLMATTA! MAHTAAKOHAN TÄSSÄ SANONNASSA OLLA JOTAIN PERÄÄ?
Kuopukseni koulutien ensimmäinen 2,5 lukuvuotta kului rauhallisissa merkeissä ja äitinä melkein jo huokasin liian aikasin, että hän tältä kiusaamiselta välttyisi. Kun sitten kouluun meno haluttomuus iski pieneen poikaan, ihmettelin kotona, miksi ei poika kouluun halua mennä. Olin jo opettajallekkin huolestani kouluun menon kanssa puhunut monet kerrat. Siihen asti opettaja kielsi koulukiusaamisen, kunnes poikani "kaverit" jäivät opettajalle itselleen rysän päältä kiinni. Tiukan opettajan johdosta kuitenkin lukuvuoden kevätpuoli sujui kuin sujuikin jollain tapaa ilman suurempia ongelmia, kun asia oli tiedossa.
Neljännen lukuvuoden alussa jo heti ensimmäisenä päivänä ongelma räjähti käsiin, lastani oli potkittu ja haukuttu jo heti ensimmäisenä päivänä. Asia paheni päivä päivältä... "Tyhmä, idiootti, kyrpä, homo, lehmä, hevonen, sika... Tarpeeton, et sä kuitenkaan ymmärrä miks pitäs selittää"... Pojan luokalla oli opettaja vaihtunut monesti ja poika koki, ettei opettajaan voinut luottaa, joten huolet tuli kotiin. Kävelymatkat kouluun ei enää onnistuneet, ei hän halunnut sinne, vaan palasi ahdistuksen vallassa itkien koulumatkoilta kotiin. Muutamana päivänä ahdistus oli niin suurta, ettei kouluun menosta tullut mitään... Sielä potkittiin ja räittiin niskaan, kotoakin vietiin turva uhkaamalla, että he tappaisivat minut pojan äidin sillä välin kun hän on koulussa. Asiaa hoidettiin myös Ankkuri poliisin toimesta ja kiusaaminen väheni. Opettajan vaihdoksen jälkeen tiukka luokan kuri sai kiusaamisen loppumaan neljännen lukuvuoden lopulla, mutta jälki lapsen mielessä ei parane hetkessä. Itsetuhoiset ajatukset vallitsivat mielessä ja niitä oli tuotettu jo keskussairaalan psykiatriallekkin, mihin olimme lähetteen saaneet jo aijemmin. Sairaalalla oli vain kiirettä, eikä heillä ollut aikaa auttaa meitä, vaikka poika huusi apua jo tarttuen teräaseisiin ja uhkaillen niillä toisia ihmisiä.
Kesällä asia helpotti hieman, ei koulupaineita, ei kiusaamista. Mutta kun syksy tuli ja koulu alkoi, alkoi taas kiusaaminen.
KUN ÄIDIN KEHUMINEN JA KANNUSTAMINEN EI ENÄÄ VAAN RIITÄ
Kiusaamisen alettua viidennen lukuvuoden jälkeen ei enää äidin kehumiset ja kannustamiset riittäneet. Sairaalalta kun ei edelleenkään meille apua liiennyt sortui poika epätoivoisiin tekoihin. Itsemurhan suunnitteleminen ja yrittäminen vei pojan Tampereen yliopistollisen keskussairaalan lasten akuuttipsykiatrian kautta K-HKS:n lasten psykiatrian kriisipaikalle. Onneksi lapsi selvisi, koska kesken yrityksen tuli katumapäälle ja ultimaattinen hätähuuto auttoi nyt takaamaan avun siihen, mihin sitä oli jo noin vuoden verta tarvittu. Tällä hetkellä sairaalajakson ollessa vielä kesken halusin jakaa tarinani teidän kanssanne. Kysymyksiä kumpuaa mielestäni... Onko koulukiusaaminen todellisuudessa vain koulukiusaamista? Mielestäni koulukiusaamis sanan käyttäminenkin on jo asian vähättelyä, tämä on kiusaamisesta kaukana. Koulukiusaaminen on rikos ja monelta osin täyttää rikosoikeudelliset merkit mm. pahoinpitelystä, vainoamisesta, kunnianloukkauksesta jne. Se ei ole siis kiusaamista, vaan henkinen tai fyysinen pahoinpitely.
Miten saisimme nämä nuoret ymmärtämään millaisia seurauksia heidän teoillaan on? Joku vanha sanonta sanoo, ettei haukku haavaa tee, jollei se pure. Henkinen pahoinpitely on pahinta mitä ihminen voi kokea, jäljet eivät näy ulospäin, mutta ne kalvavat sisältä ja niitä ei kukaan nää. Miksi lapsen tarvii kestää, jos aikuisen ei tarvi työpaikallaan moista sietää? Lapsi on hauras kokonaisuus mielenoikkuja ja elämään valmistautuvaa mieltä, jota sotkee hormoonit... Miksi tälläisessa tilassa olevan mielen tarvitsisi vielä kestää toisten mollamminen ja pilkkaaminen? Minun lapseni selvisi ja oikealla tuella voi vielä saada elämänhalunsa takaisin. Moni ei selviä, ei pysty hyväksymään tai käsittämään. Lapseni ajatusmaailma minkä olen saanut hänelle ujutettua on, että hänellä on vielä niin paljon elämää edessä. Ja tottahan se on 10-vuotias ei ole valmis vielä tästä maailmasta poistumaan oman käden oikeutta käyttäen.
Koulukiusaaminen voi todellakin tappaa! Ja haukku tekee suuremman haavan, kuin kukaan uskookaan!
Kiitos lukemisesta! Toivottavasti se auttaa edes jotakuta oivaltamaan kuinka vakavasta asiasta on kyse ja asiat ei parane, niin kauan kun niistä hiljetään ja niitä vähätellään!