Pyörällä päästään... Keikkatyötä ja politiikkaa

Taas oppii itsestään uusia puolia. Kuuteen viimeiseen viikkoon on paiskittu yli 300 tuntia töitä jopa viikkolepoja uhmaten. Saanut huomata väsymyksen aiheuttamat kikatukset, oman sisäisen itsetunnon huutamisen oman lapsen kanssa vietetystä vähäisestä ajasta. Silmäpussit ja valvotut yöt, niin töissä, kuin kotonakin. On levoton ja levollinen, harmistunut kun harrastukset haittaavat työntekoa ja työnteko harrastuksia. Viettäisi mielummin aikaa työmaalla, kuin kotona. Loputon määrä rakkautta lapsia kohtaan ja toisaalta harmistumisia myös. Hampaiden kiristystä ja ihmettelyä mistä omat tunteet kumpuavat ja miksi juuri minä reagoin tähän asiaan näin. Pohdintoja välillä jopa yön pimeinä tunteina. Opintoihin hakemista ja taas ihmettelyä, että mistä jaksaminen ja aika niihinkin. Eikö tämä koskaan lopu? Työnarkomaanin merkkejä, mitä minullakinko? Vain onko kyse vain siitä, että 11 vuoden jälkeen on taas järjetömän ihanaa ja kivaa tehdä töitä. Meidän lapset ovat vihastuttavia ja ihastuttavia. Välillä toisaalta saa olla järkyttynyt myös aikuisten toiminnasta. Miten siihen reagoida, vai reagoidakko ollenkaan? Ja kenen kuuluisi reagoida.

Miten ihmeessä pää voi olla näin sekaisin kaikesta ja yhtä aikaa niin selvänä siitä, että tätä minä haluan lopun ikääni tehdä. Tähän olen kamppaillut tieni ja tätä tietä ajon jatkaa. Ehkä kaikki vielä selviää hiljoksiin.