Kun kuopus muuttaa pois kotoa

Aina kun perheeseen syntyy tai diagnosoidaan erityisen tuen tarpeinen lapsi, on se perheelle suuri shokki. Siinä käydään läpi monenlaisia tunteita ja tukena on terapeuteista lääkäreihin monta tahoa. Pää on sekaisin kuin hamsteri häkissään juoksemassa juoksupyörässä ja kiipeilemässä pitkin seiniä. Tämä jatkuu läpi lapsen elämän vuosien. Meiltä jää kuitenkin näkemättä se, missä tilanteessa vanhemmat ovat niiden nuorten lähtiessä omille siivilleen silloin 18 vuoden päästä.

Itselle kaksi aikaisempaa ovat olleet helpompia, jäihin minulle kotiin vielä se kuopus. Kohta on aika luopua hänestäkin ja jäädä kotiin yksin. Tämä oikeastaan realisoitui vasta siinä vaiheessa kun kuopus lähti opiskelemaan ammattiin ja siirtyi viikoiksi asunaan oppilaitokseen... Vähän aikaa nautin vapaista illoista, sen jälkeen todellisuus realisoitui. Hän ei ole palaamassa sieltä, vaan jäämässä sille tielle lopullisesti. Se on ainoa oikea ratkaisu millä tuetaan "oikeanlaista" itsenäistymistä. Minä jään yksin.

Tämän jälkeen tunnemylläkkä on ollut sekava. Kaipaan rinnalleni uusia ihmisiä, uutta työtä, lisää tekemistä, yhtä jos toistakin asiaa... Muuttaisiko pois? Mitähän sitä tekisi? Haluan vaihtelua! Kukaan ei estä. Nyt on vapaus tehdä mitä vaan ja missä vaan.

Ja ei tämä ei tarkoita sitä, että unohtaisin olevani äiti tai vastuuni myös lasten aikuistuessa. Nyt minulla on vain kylmästi oikeus ja mahdollisuus miettiä mitä minä haluan omalta elämältäni. Olen 44 vuotias, lapset ovat aikuisia, nyt minulla on aikaa ja oikeus omalle elämälle. Toisaalta minulla on ensimmäinen mahdollisuus myös erityislasten jälkeen tehdä mitä minä itse haluan. Samaan aikaan minulla ei ole hajuakaan mitä haluan.

Onneksi on vielä aikaa miettiä. Kuopuksen muutto kotoa on tulossa eteen tämän vuoden lopulle tai ensi vuoden alun puolella. Vielä on siis aikaa miettiä, pohtia ja katsoa mihin elämä vie. Varmaa on se, että muutoksen tuulet puhaltaa. Missä muodossa, se on vielä epäselvää.